Jaskan pauhantaa: Tutkitusti uhkaillut

Jaskan pauhantaa: Tutkitusti uhkaillut

Tämä oli niin hersyvä että minun oli se pakko jakaa. Mutten muistanut tallettaa kommenttejani. Siis tämä on mielestäni suomalaista kelvokasta satiiria. Heja heja Jaska....!

Harjoittelu ja oppiminen

Sainpas lukea tuttuni kirjoittaman esseen molempia kiinnostavasta aiheesta, nimittäin; (剣道);  kendo-miekkailusta ja sen harjoittelusta. Koen toisten ajatukset harjoittelusta kiintoisiksi välineiksi luodata omia kokemuksiani kendoharjoittelusta. Ja on myös mukava huomata että muutkin näkevät vaivaa saostaakseen ajatuksiaan.

Omiinkin ajatelmiinsa on hyvä aika ajoin palata. Usein ne myöhemmin tuntuvat lapsekkailta ja kärkeviltä. Sehän on tietysti iloinen asia. Tällöinhän jotain kultivointia on kirjoittajassa tapahtunut. Japanilainen termi; (稽古); keiko, on silloin ainakin ajoittain toiminut ideansa mukaan.

Vaikka yhteiset tai samankaltaiset kokemukset eivät yhdistä, helpottavat ne yksilöiden kanssakäymistä. Vertaan perhe elämään ja sukulaisten piiriin. Etäisyys ja toiseus kasvaa koska asioita ei enää koeta yhdessä. Vanhan ystävän tapaaminen epämääräisen ajan jälkeen on helppoa jos yhdessä koetut kokemukset ovat olleet merkittäviä molemmille. Hyvänpäiväntutut saattavat tuntua ”saippuamaisilta” koska merkittävää yhdessä kokemista ei ole aidosti ollutkaan. 

Harjoittelu on tien kulkemista, se tarkoittaa kokemusten keräämistä ja tietoista opiskelua. Kendossa kaikki harjoittelevat, aloittelijat edistyneemmät, opettajat ja mestarit. Samaten harjoittelua ei ole mielekästä lopettaa kun jotain on saavutettu. Se olisi kuin äyskäröinnin lopettamista vuotavassa veneessä.  Niin kuin olisi mielekästä palata saarelle jolta on jo lähtenyt?

 Jari Nevalainen vastaa mielestäni hienosti Turku Aikikain Nakaima lehdessä kysymykseen japanilaisen miekkalajin; (居合道);  iaidon, harjoittelussa tärkeistä seikoista: 

”Tärkein kaikista on kuitenkin halu oppia ja sen taustalla oleva halu muuttua. Tämä halu on oltava todellista ja rehellistä jotta sen tuottama veto tuo todellisen liikkeen eteenpäin ja sitä myötä kasvun ihmisenä ja harjoittelijana. Kaikki harjoittelevat ja sitä kautta kasvavat. Ilman oppimista ei liikettä tapahdu mutta kun oppimista on tärkeää että niin tekninen osaaminen kuin ihmisenä olemisen osaaminen karttuu.” 

HY:n Fysiikan laitoksen lehtori Szabolcs Galambosi:

”Opettaminen ainoastaan mahdollistaa oppimisen, sitä ei voi ulkoistaa, opiskelijan on pakko tehdä oppiminen itse.”

Japanilainen termi; (道); do, michi,  kuvastaa elämän kestävää opiskelua.  Michi pitää sisällään ajatukset, ettei yksilö ole koskaan valmis, mutta toisaalta että yksilön ei ole koskaan liian myöhäistä harjoitella ja oppia lisää.

”Huippuosaajat” ja ”heikompi aines”

Minua askarruttaa ihmisten ja asioiden yksioikoinen jakaminen laadullisten ja määrällisen ominaisuuksien mukaan ”huippuosaajiin ja ”heikompaan ainekseen”. Jos jokin asia tai kyky on normaalijakautunut, ei se kuitenkaan ole helposti irtileikattavissa kokonaisuudesta. Tämä tulee ilmi siinä että vaikka joku olisi maailman parhaita F1-kuljettajia, se ei laajenna hänen ”huippuosaamistaan” kaikkialle. Tällainen vertailu osoittaa minusta pikemminkin numerotaidottomuutta kun kykyä hahmottaa osaamista.

Jos taas asia tai kyky ei ole normaalijakautunut, vaan esimerkiksi kaksihuippuinen tai vinoutunut on vielä epävarmempaa tehdä siitä jakoa ”huippuosaajiin ja ”heikompaan ainekseen” syy- ja seuraussuhteiden moninaisuuden vuoksi.

Myös jakoa ”huippuosaajiin ja ”heikompaan ainekseen” pidetään kriteerisenä ”tuomiona”. Tavallaan ajatellaan että tilanne ei saata, eikä muutu merkittävästi jos olosuhteet ja muut tekijät (esim. oppiminen, harjaantuminen jne.) muuttuvat. Esimerkkinä heikko tai keskinkertainen kielenosaaja voi taidossa saavuttaa ja ohittaa kielellisesti lahjakkaan ponnistelemalla.

Vampyyri arkkityyppinä – suoraa analogiaako?

Viimeaikoina on ollut muodissa erilaiset ”sivistyneet” vampyyritarinat joissa hyvännäköiset nuoret tuntevat huomattavaa vetoa omaa olemustaan ja luonnettaan ”kontrolloiviin” vampyyreihin.

Viihteellä on aina omat hetkensä ja suosikki hahmonsa. Itselläni on (vaikkei oma ideani olisikaan) ollut jo nuoresta käsitys että vampyyri on narsismin ja sosiopatian analogia. Toisten verestä nuoruutensa saava, kuolematon, toiset uhraava, tai kaltaisikseen kääntävä, myyttinen hahmo on kuin narsistin metafyysinen vastine. Tähän sopii että vampyyrin kuvajaista ei näe koska hän hurmaa ilmiasullaan. Tämä hahmo on kuitenkin todelliset pyrkimykset ja tarpeet peittävä naamio. Ja auringonvalo joka paljastaa narsistisen hahmon ”syö” valottamalla hahmon todellisen agendan tuhkaksi.

Alkuperäiset tarinat ja folklore ovat kuitenkin värittyneet viihteen myötä ja kuvittelisin että aikoinaan vampyyrin hahmon tuhoutuminen on ollut vain väliaikaista, ”päivätuhkautumista”, joka palaa eloon unohduksen varjoissa.

Se onko nykyinen vampyyrien suosio osin valjastettu ahneuden ja kanssaihmisiin kohdistuvan sydämettömyyden, seksikkääksi propagandaksi tuntui minusta hetki sitten – kaukaa haetulta. Muttei ehkä enää….

Nykyajan hedonismi, omien tarpeiden täyttäminen vaikka toisten kustannuksella saavat kuitenkin mielipidetukea viihteellisistä vampyyritarinoista, joissa kliseistä hahmoa päivitetään hyväksytymmäksi. Tavallaan kuin kyseinen arvomaailma olisi kesytetty ja jokseenkin harmiton?

Parikataharjoittelu ja kommunikointi

Huh huh

Takana on tiivis viikonloppu Shindo Muso Ryu-jojutsu harjoittelua. Tälläkin kertaa, kuten yleensä leirien jälkeen, olon on kliseisen, "väsynyt mutta onnellinen" - vaikka joka paikkaa kehossa kivistää ja kolottaa. Nyt tuli kuitenkin vastaan miten paljon budoharjoittelu onkaan harjoittelijoiden välistä kommunikaatio harjoittelua. Koryu-katoissa toiminnan intensiteetti on erilainen kuin vaikkapa kendon parikatoissa, se on enemmän taistelun kaltaista vaikka kata-harjoittelua onkin. Reaktiojat ovat lyhyempiä ja toiminta jatkuvampaa, ilman pysähdyksiä kuten kendokatassa.

Opettajien tuodessa ennen harjoittelematonta katoja harjoittelijoille toistettavaksi, opiskeltavaksi, leiriläisten sanattoman vuoropuhelun tärkeys korostuu. Jos harjoitellessa kumpikaan katan tekijöistä ”nukahtaa” omaan sisäiseen keskusteluunsa, bokkenin tai jo-sauvan kova kontakti harjoittelijaan on aina lähellä. Ja kun kata-harjoittelumäärä viikonlopun jodoleirillä oli yhteensä 16 tuntia, täyttyy oma mieli ääriään myöden, eivätkä sen ”reunat” edes riitä. Koska leirillä on aina osallistujia joiden kanssa ei ole ennen harjoitellut tai harjoittelu on ollut hyvin vähäistä, osa leiriläisistä ovat vielä ulkomaalaisia, keskittymistä on pakko yrittää ylläpitää. Muuten oma tai toisen pää kolisee iskuista ja/tai solar-pleksus menee kuopalle pistoista. Yhteisen sävelen löytäminen leirin aikana onkin vaatelias haaste leiriläisille.

Kun leiri sitten päättyy ja harjoittelija palaa kotiinsa arkisiin askareisiin, harjoittelu jatkuu. Jos budotartunta ei ole käynyt omassa perheessä, voi tarve harjoittaa itseään budolajilla koko viikonlopun, vähäisen vapaa-aikansa, mennä perheeltä yli ymmärryksen. Varsinkin jos budoharjoittelun luoma viitekehys puuttuu. On vaikeaa välittää sanallisesti miten tärkeää on että, kotiväki on osaltaan mahdollistanut budoharjoittelijan leireilyn ja miten tärkeää kotiväki silti on harjoittelijalle. Voisiko siis sitä sanatonta vuoropuhelun muotoa, jota on juuri leirillä harjoitellut, käyttää myös kotona. Laajentaa harjoittelu ja tehdä omasta kodistaankin dojo ja läheisistään harjoittelutovereita. Itse ainakin aion yrittää.