Masennuksen suosta ylös, omasta tukasta nostaen

Aika taas kirjoittaa tuntemuksiani. Toisinaan sitä kokee olevansa "maanpaossa omassa maassaan" kun sitä koittaa toipua masennuksesta ja moninkertaisesta hylätyksi tulemisen tunteen kierteestä. Se että yrittä hakea kestäviä ja rehellisiä ratkaisuja omiin ongelmiin etäännyttää. Tavallaan tuntee joka päivä ylittävänsä kahlaamon toisten luota koska ei halua jäädä toisten armoille. Toisten ihmisten rasittavat ajatukset johtavat ikävä kyllä helposti stigman kaltaiseen reagointiin ja omaan taantumiseen.

Se joka ei itse omaa taipumusta masentua. Hänen on vaikea. Kovin vaikea myötäelää masentuneen tuttunsa tai sukulaisen tukena. Ei ymmärrä ei kohtaa. Tunnistaa vain kiusallista erilaisuutta toiseen verrattuna, jonka senkin koittaa painaa alas häiritsemästä,....

Orvon osa

Paljon on vettä virrannut Auran-joessa

Käytännössä faktisesti orpona mutta silti elossa. Elonkaari on mahdollisesti puolitien paikkeilla. Mietityttää mitä valmiuksia ja voimavaroja minulla on jäljellä, elämän ehtoopuolelle. Minulla on jälkikasvua jonka elämässä pyrin olemaan aktiivinen ja hyödykäs toimia.

Mitä olen saavuttanut ? Ensinnäkin olen yhä hengissä. On todellakin muistettava ettei se että yhä hengittää, ole itsestään selvää. Olen myöskin onnistunut olemaan läsnä,poikani elämässä vähintään 100 kertaa väkevämmin kuin oma isäni. Opiskellut lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa sekä yliopistossa. Olen pystynyt valtavista vastuksista huolimatta kouluttautumaan kahteen ammattiin. Työskennellyt toisessa yli kymmenen vuotta ja toisessa yhä edelleen. Vaikka on lama ja paljon työttömyyttä. Olin samassa parisuhteessa yli 25 vuotta josta naimisissakin yli 15 vuotta. Pystyin omasta mielestäni tulemaan silloisen kumppanini tavoitteita tyydyttävästi ja olemaan hänelle aitona tulevaisuuden mahdollistajana. Olen pariin otteesen uusinneesta masennuksesta huolimatta tällä hetkellä töissä ja vähintäänkin siis työkykyinen. Olen pystynyt jakamaan arjen paineita liikunnallisella harrastuksella jossa olen edistynyt olen pystynyt myös ohjaamaan muita ko. lajin vakavan harjoittelun pariin. Olen pyrkinyt osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan harrastusten, ammatillisten ja poliittisten vaikuttamiskanavien kautta. Ja sitä kautta parantamaan maailmaa.

Mitä siis kaipaan tai kadun? Virheitähän ovat tehneet kaikki jotka ovat elänet ja jotain tehneet. Mitä virheistä, omista ja toisten, ottaa opikseen lienee oleellisempaa kuin vieheiden välttely. Yksinäisyys tietysti rassaa. Onko se todellakin ihmiselle hinta joka on maksettava jos pyrkii toimimaan rehellisesti ja oikein? Olemaan uskollinen arvostamilleen asioille? Siihen on myös tyytyminen etteivät asiat ohjaudu niin kuin haluaa ja yrittää toimia. Tietty ajatus että matka on todellisuudessa merkittävämpi kuin perilletulo ja välitavoitteet ja niiden saavuttaminen. Sillä voimalla minkä olen saavuttanut ja hallinnassa pitänyt olen pyrkinyt eteenpäin. Onko ihmisellä muuta kuin aito ajateltu ja punnittu pyrkimys, tahto toteuttaa haaveitaan ja sitkeys ajaa itsensä toimintaan ja tekemiseen....?!?

Toveruus-kumppanuudesta...?!?

Viimeaikoina olen jotenkin kiinnittänyt huomiota millaisia kaveruus/ parisuhdemahdollisuuksia on näytelmiin, TV-sarjoihin, elokuviin, sarjakuviin ja kirjallisuuteen kirjoitettu. No nämähän ovat tietty juonen yms kannalta "peruskauraa" jota tarinoissa ja narratiiveissä pitää ylensä olla.

Mikä pistää lukian/kuuntelijan /katselian tyytymään hahmojen väliseen asetelmaan? Mikä taas hakemaan juuri tietynlaisia, kipeita ja/tai viihdyttäviä asetelmia...?

Mielessäni on nyt Walking Dead, Tahdon asia ja Deadpool kohteet viimeisimpänä. Pystyvätkö em. esitykset tuomaan esiin parisuhdeproblematiikkaa vai onko odotus jopa liikaa meille reaalimaailman ihmisille? Pidin kovin Deadpool elokuvassa Wade Wilsonin ja Vanessan suhteen kuvauksesta. Koin sen toverilliseksi ja arvostavaksi tavalla jota en olisi osannut ko. elokuvassa odottaa. Ja Päähenkilön muuttuminen rujoksi mutantiksi sai kovin toisenlaisen ratkaisun kuin esim ihmenelosten möykky sai kokea. Minusta tässä oli juurikin paljolti tekemistä em. Ihmissuhteiden erillaisuuden kanssa. Siinä mihin ne pohjautuvat.

Rakastuminen luo kovan tarpeen mutta rakastaminen on tietty luonteeltaan aivan erillaista. Ja siinä kuin Rakastaminen mahdollistaa skeptisyyden itseä ja kumppania kohtaan, rakastuminen ei sitä tee. Se romahtaa pettymykseen tai jos se ei täyty riittämättömyyden tunteeseen. Viha kauna ja itsepetos ovat tavallisia väistömekanismeja.

Mutta nähdäkseni pääosa skeptisyydestä suhteen toverillisena kumppanin kanssa pitämisessä ei kohdistu kumppaniin vaan itseen. Siihen että edes jossain määrin kykenee falsioimaan omia vaikuttimiaan, arvojaan ja tunnekiehuntaa...